Palavan
koivun käry. Halot paukahtelevat nuotiossa. Kipinöitä lentelee
suuressa kaaressa soraan jalkojeni juureen. Yksi lentää viereeni
puupenkille, hiilihangon viereen, ikään kuin muistuttaakseen minua
sen olemassaolosta. Tartun hiilihankoon laiskasti ja tutkin sitä
lähemmin. Se voisi olla melkein kaunis, ellei se olisi niin
saastainen eikä siitä puuttuisi kolmatta sormea. Kaiken lisäksi
puinen kahva on läpeensä laho, mikä on ymmärrettävävää
näissä olosuhteissa.
Nuotiopaikka
on pienen mäen päällä, jota ympäröi itäiseltä puolelta
mustana virtaava jok ja läntiseltä puolelta tiheään kasvava metsä.
Ryteiköksi minä sitä mielummin kutsuisin. Umpeen kasvaneet polut
ja rähjäinen metsänreuna todistaisivat inhoni aiheelliseksi ellei
kaikkea nuotion liekkien luoman valon ulottumattomissa olevaa
peittäisi kaikennielevä pimeys. Syysyön pimeä ei pelota minua, se
vain vahvistaa rakkauttani edessäni palavaan liekkiin. Sen sijaan
yön kylmyys alkaa pikkuhiljaa raivostuttaa minua. Kasvoni, käteni
ja jalkani pysyvät kyllä lämpiminä, mutta selkäni jäätyy
hiljalleen. Kylmyys tuntuu ohuilta sormilta ja käärmeitten
kieliltä, pahansuovilta kuiskauksilta ja itseinhon täytteiseltä
naurulta.
Heitän
koivuhalon tuleen ja yritän keskittyä lämpimään tuleen edessäni. Liekit
syleilevät ja nuolevat uutta puuta, kasvaen yhä korkeammiksi ja
houkuttelevimmiksi.
Vaikka
edessäni olevat liekit kasvavat yhä suuremmiksi, kylmenee selkäni
entisestään. Nyt tunnen miten yö ja pimeys silittävät selkääni,
tunnen miten yö armahtaa minut vaikken ole tehnyt mitään väärää.
En uskalla kääntyä ympäri, en tiedä kuvittelenko vai kuulenko
oikeasti sulkien suhinaa takanani. Tiedän vain että kylmyys tekee
minut kohta hulluksi. Tuli edessäni ei auta tältä etäisyydeltä
enää.
Epätoivoni
kasvaa. Haluan astua liekkeihin, antaa sen ottaa minut lämpimään
syleilyynsä ja karkoittaa yö ympäriltäni. En näe mitään muuta
kuin liekit, kaikkialla muualla on vain mustaa. En kuule joen aaltoja
enkä metsän huminaa, en haista märkää ruohikkoa ympärilläni
tai omaa kylmää hikeäni. Tunnen vain olevani ahdingossa.
Nousen
pystyyn ripeästi. Liekit nousevat kuin vastaukseksi yhtä korkeiksi.
Yö ympärilläni vääristää kaiken ja loikkaan suoraan tuleen.
Aika
hidastuu. Näkökenttäni muuttuu tuhkaksi ja tunnen miten tuli
polttaa ihoni pois, paljastaen todellisen minäni. Liha ja verta.
Huudan tuskissani. Kipu on niin suuri etten voi liikkua, liekit eivät
karkoita kylmää, tuli asettu sen paikalle. Raastaen ja murskaten
minut se muovaa minusta jotain uutta.
”Tämä
on liikaa” on viimeinen ajatukseni ennen kuin tajuntani purkautuu
palavan haukan muodossa niskastani. Lennän väkivaltaisia silmukoita
tehden kohti jokea. En näe mitään, silmiäni peittävät liekit
ovat liian kirkkaita. Haluan sammuttaa tulen joka tuhosi minut,
löytää uuden olomuodon. Ikuisuuden mittaisen ajan jälkeen joen
pintajännitys koskettaa liekehtivää nokkaani. Sukellan jokeen.
Vesi voitehista vanhin. Polte katoaa, sen mukana katoaa myösliekkien
suoma olomuotoni. Olen peurauros joka juoksee joen pinnan toisella
puolella. Hengitän rauhalisesti vettä, varoen jatkuvasti lohiparvia
jotka uivat vastavirtaan. Joki jakautuu kahtia ja reagoin liian
hitaasti, sarveni osuu kallioon ja hajoan taas muodottomaksi.
Joki
sylkee minut korkealle taivaalle ja näen miten nuotioni, rakas
nuotioni, polttaa metsää. Kuin raivotautinen se niittää tammet,
kuuset, koivut, kaiken mikä sen tielle sattuu. Näen myös kaukana
horisontissa auringon joka pakenee kuuta. Kyllästyn sääntöihin ja
rikon viimeisetkin rajat maailmassa. En ole ihminen, liekehtivä
lintu enkä virran peura. Olen susi joka juoksee taivaanrannan
punaisilla hiekoilla, olen karhu joka nukkuu ikuista unta kuun
pimeällä puolella. Olen auringossa sukeltava sinivalas ja avaruuden
pimeydessä lipuva mustekala. Olen kaikkivoipa. Olen kaikki. Olen
yksilö. Olen yhtäkkiä hyvin vähän. Olen hienointa mitä olet
ikinä minusta sanonut ja olen suurimman inhosi alku ja juuri.
Kutistun,
muutan muotoa, hajoan ja kokoan itseni. Olen taas nuotion ääressä.
Liekit ovat poissa, niin myös pimeys. On vain tuhkaa ja savua. Ei
ole kylmää tai kuumaa, on vain mitäänsanomaton harmaa. Ei ole
mukavaa tai epämiellyttävää. Ei ple mitään syytä tehdä
mitään, eikä ole syytä jättää tilannetta tähän.
-Andaras
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti