Tikittää hiljaa...

Tasanko.

Tasankoa niin pitkälle kuin jaksaa katsoa ja etsiä. Partavaahdolta näyttävän, kovaksi jäätyneen lumen peittämää maata hallitsee rikkomaton hiljaisuus, mitään sanomaton äänettömyys.

Tässä paikassa meidän varovainen kuiskaus on meteliä. Lumen rusahdus jalkasi alla on verrattavissa ääneen joka syntyy kun pilvenpiirtäjä romahdutetaan. Voit kuulla miten korvakäytävässäsi olevat pienet karvat jäätyvät.

Tämä on kahdesta syystä ärsyttävää, siksi että et tiennyt että sinulla on korvissasi karvoja, ja siksi että nyt kuulet pienten lumikiteiden syntyvän korvakäytävääsi. Pelkäät kuuroutuvasi

Sormissakin alkaa tuntua kylmältä, aivan kuin pienet luiset sormet silittäisivät sormiasi rukkasissasi. Pelkkä nihkeä ja viileä kosketus.

Hiljaisuuden rikkoo kevyt askel. Säikähdät tuota vaaratonta ääntä, koska se tulee niin yllättäen. Et pysty paikantamaan äänen lähdettä ennenkuin se seisoo edessäsi. Naali. Tunturikettu valkoisessa suojavärissään on melkein uskonnollisen hahmon näköinen kun se seisoo edessäsi. Se tarkastelee sinua paikaltaan, silmät kiiluen. Tarkastelette toisianne varovaisesti ja liikkumatta. Voit nähdä universumin pyörivän hitaasti naalin syvyydenmustissa silmissä. Yhtäkkiä naali säpsähtää ja lukemattomat tähdet naali silmissä katoavat.

Taas hiljaisuuden rikkoo ääni. Kaiku, jostain valkoisena kiiltävästä horisontista kuuluu sanattoman laulun kaiku. Naali lähtee arvokkaasti ja ylpeästi kävelemään kohti laulun lähdettä ja sinä seuraat lumoutuneena perässä. Ennen pitkää näet laulajan. Monen sadan metrin päässä sinusta, hulvattoman lihavan lumiukon päällä, istuu valkoiseen pitkään takkiin pukeutunut pitkätukkainen kaunis nainen.

Lumipeite väreilee ja tärisee kevyesti naisen laulusta. Et vieläkään ymmärrä sanaakaan, mutta ymmärrät viestin. Hän laulaa tasangosta. Lumi ja jää alkavat liikkua, hyvin hitaaasti, ne muodostavat suunnattoman ja muotopuolen kellon. Kello tikittää, ja jokainen viisarin lyönti iskee kovempaa ja kovempaa.

Mitä lähemmäs sekuntiviisari pääsee kahtatoista, sitä kovemmin iskut kuuluvat. Kymmentä sekuntia vaille kaksitoista. Maa alkaa tärähdellä iskujen voimasta. Seitsemää sekuntia vaille, ympärillenne on kohonnut kukkuloita. Tasanko on muuttunut tunturimaisemaksi ja mäet kasvavat yhä korkeammiksi kovaa vauhtia. Viisi sekuntia vaille ja tasanko muuttuu laaksoksi, Neljä sekuntia kahteentoista, laakso on muuttunut kuiluksi ja lunta putoa huipulta pohjalle. Jääseinämät rasahtelevat ympärilläsi ja näet lopun tulevan kovaa vauhtia. Sekuntia vaille. Näet miten laakso romahtaa itsenä päälle ja jäätä sataa niskaasi.

Kello lyö tasan.

Sinä, naali ja nainen murskaudutte kaikki jään ja lumen alle.

Ja taas pinnalla on vain tasankoa ja hiljaisuus.

-Andaras

Olen mitättömän suuri

Palavan koivun käry. Halot paukahtelevat nuotiossa. Kipinöitä lentelee suuressa kaaressa soraan jalkojeni juureen. Yksi lentää viereeni puupenkille, hiilihangon viereen, ikään kuin muistuttaakseen minua sen olemassaolosta. Tartun hiilihankoon laiskasti ja tutkin sitä lähemmin. Se voisi olla melkein kaunis, ellei se olisi niin saastainen eikä siitä puuttuisi kolmatta sormea. Kaiken lisäksi puinen kahva on läpeensä laho, mikä on ymmärrettävävää näissä olosuhteissa.

Nuotiopaikka on pienen mäen päällä, jota ympäröi itäiseltä puolelta mustana virtaava jok ja läntiseltä puolelta tiheään kasvava metsä. Ryteiköksi minä sitä mielummin kutsuisin. Umpeen kasvaneet polut ja rähjäinen metsänreuna todistaisivat inhoni aiheelliseksi ellei kaikkea nuotion liekkien luoman valon ulottumattomissa olevaa peittäisi kaikennielevä pimeys. Syysyön pimeä ei pelota minua, se vain vahvistaa rakkauttani edessäni palavaan liekkiin. Sen sijaan yön kylmyys alkaa pikkuhiljaa raivostuttaa minua. Kasvoni, käteni ja jalkani pysyvät kyllä lämpiminä, mutta selkäni jäätyy hiljalleen. Kylmyys tuntuu ohuilta sormilta ja käärmeitten kieliltä, pahansuovilta kuiskauksilta ja itseinhon täytteiseltä naurulta.

Heitän koivuhalon tuleen ja yritän keskittyä lämpimään tuleen edessäni. Liekit syleilevät ja nuolevat uutta puuta, kasvaen yhä korkeammiksi ja houkuttelevimmiksi.

Vaikka edessäni olevat liekit kasvavat yhä suuremmiksi, kylmenee selkäni entisestään. Nyt tunnen miten yö ja pimeys silittävät selkääni, tunnen miten yö armahtaa minut vaikken ole tehnyt mitään väärää. En uskalla kääntyä ympäri, en tiedä kuvittelenko vai kuulenko oikeasti sulkien suhinaa takanani. Tiedän vain että kylmyys tekee minut kohta hulluksi. Tuli edessäni ei auta tältä etäisyydeltä enää.

Epätoivoni kasvaa. Haluan astua liekkeihin, antaa sen ottaa minut lämpimään syleilyynsä ja karkoittaa yö ympäriltäni. En näe mitään muuta kuin liekit, kaikkialla muualla on vain mustaa. En kuule joen aaltoja enkä metsän huminaa, en haista märkää ruohikkoa ympärilläni tai omaa kylmää hikeäni. Tunnen vain olevani ahdingossa.

Nousen pystyyn ripeästi. Liekit nousevat kuin vastaukseksi yhtä korkeiksi. Yö ympärilläni vääristää kaiken ja loikkaan suoraan tuleen.

Aika hidastuu. Näkökenttäni muuttuu tuhkaksi ja tunnen miten tuli polttaa ihoni pois, paljastaen todellisen minäni. Liha ja verta. Huudan tuskissani. Kipu on niin suuri etten voi liikkua, liekit eivät karkoita kylmää, tuli asettu sen paikalle. Raastaen ja murskaten minut se muovaa minusta jotain uutta.

”Tämä on liikaa” on viimeinen ajatukseni ennen kuin tajuntani purkautuu palavan haukan muodossa niskastani. Lennän väkivaltaisia silmukoita tehden kohti jokea. En näe mitään, silmiäni peittävät liekit ovat liian kirkkaita. Haluan sammuttaa tulen joka tuhosi minut, löytää uuden olomuodon. Ikuisuuden mittaisen ajan jälkeen joen pintajännitys koskettaa liekehtivää nokkaani. Sukellan jokeen. Vesi voitehista vanhin. Polte katoaa, sen mukana katoaa myösliekkien suoma olomuotoni. Olen peurauros joka juoksee joen pinnan toisella puolella. Hengitän rauhalisesti vettä, varoen jatkuvasti lohiparvia jotka uivat vastavirtaan. Joki jakautuu kahtia ja reagoin liian hitaasti, sarveni osuu kallioon ja hajoan taas muodottomaksi.

Joki sylkee minut korkealle taivaalle ja näen miten nuotioni, rakas nuotioni, polttaa metsää. Kuin raivotautinen se niittää tammet, kuuset, koivut, kaiken mikä sen tielle sattuu. Näen myös kaukana horisontissa auringon joka pakenee kuuta. Kyllästyn sääntöihin ja rikon viimeisetkin rajat maailmassa. En ole ihminen, liekehtivä lintu enkä virran peura. Olen susi joka juoksee taivaanrannan punaisilla hiekoilla, olen karhu joka nukkuu ikuista unta kuun pimeällä puolella. Olen auringossa sukeltava sinivalas ja avaruuden pimeydessä lipuva mustekala. Olen kaikkivoipa. Olen kaikki. Olen yksilö. Olen yhtäkkiä hyvin vähän. Olen hienointa mitä olet ikinä minusta sanonut ja olen suurimman inhosi alku ja juuri.

Kutistun, muutan muotoa, hajoan ja kokoan itseni. Olen taas nuotion ääressä. Liekit ovat poissa, niin myös pimeys. On vain tuhkaa ja savua. Ei ole kylmää tai kuumaa, on vain mitäänsanomaton harmaa. Ei ole mukavaa tai epämiellyttävää. Ei ple mitään syytä tehdä mitään, eikä ole syytä jättää tilannetta tähän.

-Andaras

Tiirat

Tornimainen rakennus karujen kallioiden päällä. Kalliota muistuttakseen on torni tehty vahvasta graniitista.Graniitin pinta muistuttaa suurennosta hiekkapaperista, karheaa, kylmää ja anteeksiantamatonta, sen pinta hylkii lempeän kosketuksen heti. Antaen vastaukseksi vain tylyn ja hiomattoman nyrkin. Tätä nyrkkiä peittää kerros haalistunutta vaaleaa maalia, ja kerran punainen, nyt enää punaisen häivähdys luomassa illuusion vastaanottavaisuudesta. Ainoa asia tornissa joka voisi edes etäisesti sanoa:”astu sisään” on kaareva teräsovi, sekin punainen mutta tummempaa sävyä.

Oven pintaa koristaa abstraktia taidetta muistuttava ruosteläikkien joukko, joka hiljalleen nakertaa tietään ovesta läpi toiselle puolelle, oven valkoiselle puolelle. Sisäpuolella ovea reunustaa koristeellinen kuviointi jossa on rapuja, kaloja ja vesilintuja. Koristelu on tehty hopeaisella päällysteellä. Halpa metodi, mutta vuosien varrella näkyy myös ero aitoon hopeakoristeluun.

Karmien koriatelusta on jäljellä vain eläinten muodot, kun taas päällyste on kulunut lähes olemattomiin, suurin osa oletettavasti leijuu ilmassa pieninä hiukkasina. Suurimmat sirpaleet sen sijaan lojuvat lattialla karmien alla. Ikään kuin ne odottaisivat jonkun jalkaa joka astuu niitten päälle, murskaten jo hauraan sirpaleen hiekaksi, vapauttaen raskaat palat, päästäen ne lentämään ulos vapauteen tomuna.

Mutta vain jos tomu pääsee lentämäään ovesta tai ikkunasta ulos, muutoin sillä on riski jäädä hämähäkinverkkoon kiinni. Ja verkkoja myös riittää. Jotkin pieniä ja vaatimattomia, sellaisia jotka kiertävät kynttiläjalkaa tiheästi ja systemaattisesti. Toiset kunnianhimoisen suuria, ikuisia projekteja jotka pyrkivät koko tornin peittämiseen sisältä ja ulkoa. Mutta seitti on haurasta. Vaikka lukki sitä kuinka huolellisesti tekisi, muuttuu sekin tomuksi ennen pitkää.

Tomuksi hajoaa myös tornin suurin tuki sisäpuolella. Vaikka ulkokuori onkin uljasta ja vankkaa graniittia, sisäpuolella valta-osa rakenteista puuta. Kerran kauniit puiset tukirakenteet ovat vain turvallisuusriski kenelle tahansa joka astuu niitten alle.Puuta koristaa tässä vaiheessa enää vain rikas pieneliöitten kirjo, jotka ruosteen lailla syövät puuta, haurastuttaen puun pahaa-aavistamattoman päänmenoksi. Jos sattuu astumaan väärään laudan tai tukipalkin päälle saa ikävän yllätyksen. Lattia romahtaa jalkojen alla ja putoaa kerroksestaan lahonneitten lautojen ja mätien pilareiden saattelemana takaisin ovien eteen. Näin ei tosin ole vielä koskaan käynyt. Tornilla on hyvin vähän vierailijota. Tornille itselleen ei ole vaikeaa päästä, eivätkä torahmapaiden muotoiset kalliot ole kovinkaan korkeita. Kysymys on sijainnista, Kallioiden ympärillä on alati muuttuva maasto, raivotautinen vuorien ja laaksojen liikuva allas. Meri. Torni on rakennettu pienelle kalliosaarelle aikoinaan jotta laivat ja veneet tietäisivät missä suunnassa rannikko odottaa. Jotta Torni näkyisi säästä ja vuorokauden ajasta riippumatta, on sen huipulla tasaista tahtia pyörivä kaksipuolinen valonheitin, tarkoituksenaan valaista yöllä ympäröivät vedet ja sumussa varoittaa kalloiden ja karien piilevästä vaarasta. Tai ainakin oli, valo ei ole palanut moneen vuoteen, eikä virta kulje enää sähköjohdoissa. Valonheittimen lamppua peittänyt kupukin on haljennut, ja nyt sen sisällä asuu tiirapesue. Vain siksi että meillä ei ole enää tornille käyttöä ei tarkoita etteikö majkka olisi muille vielä tärkeä.

-Andaras

Luomi

Mäen päällä, lyhyen kävelymatkan päässä kirkosta, kököttää pieni keltainen hirsimökki. Hirsimökin savupiipusta tupruaa mustaa savua, ja vetoisien seinien läpi tuoksuu, tai mielipiteen mukaan haisee pohjaan palanut espresso. Sisältä kuuluu vaimeaa sadattelua. Mökin asukin, paikallisen papin suurimpiin murheisiin ei kuulu tällä hetkellä piloille mennyt kahvipannu, vaan se että häneltä on mennyt usko. Usko Jumalaan, itseensä ja omaan ruuanlaittokykyyn.

Pappi ei myöskään pidä työstään. Hän työskentelee vanhassa kivikirkossa ja vannoo että siellä kummittelee. Vanhat kiviseinät kuiskaavat jatkuvasti surullisia tarinoita synninpäästöistä jotka kaikista vaietuimalla äänellä on myönnetty, ääntä hiljempaa kirkonpenkeillä kuiskattuja juoruja ja valheellisia vihkivaloja.

Papilla on myös tulossa leikkaus jota hän kammoaa. Silmäkulmassa oleva luomi on sekä vaarallisen suuri, että helvetin ruma. Pappi pelkää leikkausta, sillä siinä ollaan hänen mielestään aivan liian lähellä aivoja. Mitä jos lääkäri vahingossa puukottaa häntä ja hän kuolee yksin 26 vuotiaana ilman minkään näköistä vaikutusta maailmaan?

-Andaras

Sotaraapale

Herään kovaääniseen parkumiseen.

Se ei ole esikoiseni joka itkee nälkäänsä, eikä se ole tyttöystäväni joka itkee tilanteen lohduttomuutta. Se ei ole vauvan, lapsen tai teinin vollotusta. Minä herään nykyään haavoittuneiden miesten tuskaiseen huutamiseen. Suurin osa heistä kuolee. Sinappikaasun vaikutuksia on vaikea poistaa, samoin kuin luotien lyijyn aiheuttamia myrkytyksiä.

Johtajat voivat sanoa mitä haluavat sodasta ja siihen liittyvästä kunniasta ja siitä kuinka me olemme armasti oikealla asialla. Varmasti sodan "kunnia" auttaa tuota vapaa-ehtoista poikaa kasvattamaan itselleen uudet kasvot. Tai tuota perheenisää korjaamaan räjähtännet jalkansa.

Eivät ne tuolla juoksuhautojen toisella puolella kovin erilaisia ole. Sieltäkin kuulen sodan kauhut kun menen nukkumaan.

.Lääkintämies.

-Andaras

Jääkaappipää

Lattia on petrolinsininen ja pölyinen. Vaaleitten verhojen välistä loistaa tummalle puupöydälle pieni valokeila, jonka keskellä leivänmurujen seassa muurahaiset kamppailevat. Himmeässä valaistuksessa minimalistiset kaapit kohoavat kattoon asti, ja ylimmällä hyllyllä on vanhoja teepannuja. Jääkaappi hurisee hiljaa ja hanasta tippuu vesipisaroita ruosteiseen lavuaariin, luoden raivosuttavan uneliaan ja hauraan tunnelman. Vanha uuni on tuhkasta ja noesta mustunut, mutta hipaisutuasi sen pintaa huomat sen alla olevan valkoisen emalimaalipinnan. Katosta roikkuu, melkein painovomaa uhkaavasti, muutamalla johdolla kiinni oleva vihreäkupuinen lamppu.

Keittiö on kaikin tavoin hylätyn näköinen ja oloinen. Mutta silti jääkaappi on päällä. Talo on muuten kuollut ja laho, mutta silti jääkaappi jatkaa hurinaansa. Päätät vilkaista sisään. Tartut vanhaan teräskahvaan ja nykäiset. Mitään ei tapahdu. Riuhtaiset oven auki. Ovea kiinni pitänyt lika, rasva ja veri lentävät ympäri huonetta ja harmonia rikkoutuu. Näkemäsi järkyttää sinua, et usko silmiäsi ja haluat oksentaa. Jääkaapin keskimmäiset tasot on revitty pois, ja niitten paikalla on härän pään kokoinen peuraeläimen pää. Se ei näytä luonnolliselta, sillä sen suu on täynä pieniä matelijoitten silmiä ja se hengittää.

Pää kääntyy sinun ja kysyy kuulumisiasi, häkellyt pään käytöstavoista ja ystävällisyydestä. Kerrot säikähtäneesi päätä ja jatkat kysymällä missä sen loppu ruumis on. Pää vastaa nolosti että hän tiputti päänsä tehdessään voileipiä, Keho oli voidellut leipiä terävällä vetsellä ja hiutaissut suuressa kaaressa vahingossa päänsä irti. Pää oli lentänyt suoraan kaappiin ja kaapinovi oli sulkeutunut ennekuin keho oli tajunnut mitä edes tapahtui. Pää arveli kehon lähteneen etsimään Päätä ulkoa, muttei löytänyt takaisin ilman silmiä. Pää nauraa hetken hermoustuneesti ja pyytää sinulta apua kehonsa löytämisessä.

Takaasi kuuluu suuri kolaus, katsot taaksesi ja näet miten uunin pintaan on syntyt ulospäin osoittava suuri lommo. Otat askeleen taaksepäin, mutta kaadut suoraan selällesi kun uunin kuoresta lentäviä sirpaleita osuu otsaasi. Tai ainakin ruumiisi kaatuu. Sinä jäät seisomaan paikallesi. Menet paniiikkiin, tunnet kuinka kehosi kyömenee hitaasti ja kuulet miten pää jääkaapissa nauraa. Pelkotilan aiheuttama epäjärjestys vie tajuntasi paikasta hetkeksi ja kääntyilet paniikissa kuin etsiäksesi neuvoa. Sellaista ei ole. Ainoa mikä huoneessa on kanssasi on Pään loppukeho.

Edessäsi seisova päätön ruumis täyttää melkein koko tilan. Se on harteikas, järjettömän suuren karhun näköinen ja yltäpäältä veressä, ja kädessään sillä on suuri ruosteinen lihakirves. Ainakaan takanasi räkäisesti naurava pää ei siitä valehdellut. Ruumis kumartuu sinua kohti, paljastaen sen kaulan tyngän. Vahva selkäranka näkyy selkeästi vaikka paksuista verisuonista pulppuaa verta suurissa määrin lattialle. Veri lentää lävitsesi, suoraan takanasi makaavan ruumiisi kasvojen päälle. Haluat oksentaa, muttet voi, pienikin liike voisi paljastaa sijaintisi.

-Andaras

Paikka jossa unohdat muistaa

Kuvittele marmoria, kuvittele se samalla tavalla kuin kuvittelit sen ensimmäisen kerran kun kuulit siitä lapsena. Valkoista kiveä jonka pinta on sileäksi hiottu, ja jonka täydellisen pinnan päällä kiemurtelee epätäydellisyyttä muitten kiviaineiden muodossa. Kuvittele miltä se tuntuu. Se on viileää, ja silittäessä se tuntuu melkein pehmeältä.

Ainakin kunnes löydät sen yhden pienen halkeaman tai särön jonka lukemattomat muut ovat myös löytäneet ja tulevat löytämään. Jäät hiomaan säröä, vaikka voisit silittää kiveä mistä tahansa muualta ja se tuntuisi huomattavasti miellyttävämmältä kuin tuo halkeama, tuo ihmisen aiheuttamaa eroosiota kokeva osa.

Marmoria käyttäen pääraaka-aineena, kuvittele suuri, koruton aula josta jatkuu suuret portaat ylempiin kerroksiin. Takanasi ovat tummaa puuta olevat suuret pariovet, ja niitten yläpuolella vierekkein viisi ikkunaa, niin korkeita, ettet näe missä ne loppuvat. Luonnonvalo valaisee aulan ja saa marmorin kiiltämään himmeästi. Näet oman, kevyesti vääristyneen kuvasi lattian pinnassa. Valonsäteissä voit myös nähdä joka ikisen pienen pölyhiukkasen tanssivan hiljaisuuden valssia. Otat askeleen. Hiljaisuus tuhoutuu kun askeleen kaiku kimpoilee pylväistä seiniin, seinistä, lattiaan, lattiasta kattoon, kunnes se katoaa käytäviin ylemmissä kerroksissa.

Pölyn valssi muuttuu tangoksi kun jatkat hidasta kävelyäsi, tutkien aulasta lähteviä käytäviä ja lukittuja ovia. Portaitten alapäässä on pieni yhdellä jalalla varustettu pöytä.Pöydän päällä on pieni, koristeellinen hopealautanen jonka päällä on taitettu imupaperilappu jossa lukee "Kansallistaide kerroksessa 2". Tartut lappuun varovaisesti koska pelkäät pöydän kaatuvan. Ja niinhän se tekee. Kolina joka kuuluu kun puupöytä kaatuu marmorilattialle on verrattavissa räjähdykseen tuossa hiljaisuudessa. Jos askeleesi kaiku sai pölyn vaihtamaan valssin tangoon, muutti tuo vahinko tangon sotatanssiksi. On kun pieni paineaalto olisi luonut ympärillesi pölystä vapaan tilan ympärillesi. Säikähdyksesi jälkeen jatkat matkaa.

Tartut portaitten kaiteeseen. Se on hyvin vanhaa puuta ja se on lakattu monet kerrat eikä tuoksu enää puulle. Silti kun kosketat puuta et pelkästään haista sekä puun alkuperäistä tuoksua ja lakkaa, vaan tunnet myös missä lukemattomien muitten ihmisten kädet ovat menneet. Toisin kuin marmorissa, jossa huomiosi kiinnittyi säröön, kaiteessa jäät tarkastelemaan puunaulaa joka on kulunut melkein kokonaan pois, jättäen pienen kukkulan paikalle johon se aikoinaan hakattiin.

Jatkat hitaasti matkaa ja haistat jotain mikä tuntuu aavistuksen väärältä näin puhtaassa paikassa. Haistat kuolevan taiteen, haistat halkeilevia tauluja ja kuivuvaa kangasta. Haistat Simbegin puutarhan, jossa kuolleet pitävät huolta puutarhastaan ja toisistaan. Haistat myös Simbergin haavoittuneen enkelin siivestä tihkuvan veren ja paareja kantavien poikien hien. Kuulet Gallen-Kallelan Kullervon huudon ja Väinämöisen sotahuudon.

Olet vajonnut transsiin jossa kävelet yksin taideteosten ohitse välittämättä niitten kunnosta tai niitten tekijöistä tai edes siitä mitä kello on. Ainoa millä on merkitystä on nähdä enemmän kauneutta, kokea enemmän tunteita muitten ihmisten teoksien kautta. Haluat viedä taulut mukaasi, ei, haluat muuttaa tähän yhteen suureen saliin.

Jossakin vaiheessa huomaat kävelleesi ympyrän. Olet taas aulassa. Luonnonvalo änkeää vieläkin suurista ikkunoita sisään, mutta se ei olekkaan enää aurinko, vaan kuu joka ohjaa sinut takaisin omaan elämääsi. Pölykään ei enää liiku, se on pysähtynyt miltei täysin. Puhallat kokeillaksesi mitä tapahtuu ja pöly lähtee liikkelle. Se muodostaa ensin hauen, sitten hain ja lopulta valaan joka lipuu äänettömästi Ja hajoaa pienemmiksi kaloiksi osuessaan aulan seinään. Sardiinien verkkaisen liikkeen lisäksi lattialla on oma hidas liikkeensä.Ulkona sataa isoja lumihiutaleita joitten varjot osuvat aulan marmorilattiaan, luoden illuusion jossa ulo-ovet liikkuvat poispäin sinusta.

Tarkkailet hetken lumoutuneena lumisateen ja pölyn hidasta tanssia jota säestää hiljaisuuden yösoitto. Nuotiton sävellaji saa sinut kävelemään kohti ulko-ovia. Havahdut todellisuuteen kun kosketat kylmää pronssista ovenkahvaa. Hetken epäröit, mutta päätät että on viisasta lähteä. Lähteä tästä paikasta jonne ihmiset tulevat muistamaan. Paikasta jonne ihmiset unohtavat itsensä.

-Andaras